Taiteilijat; aktivistit.

Mies astuu lavalle ja pyytää yleisöä laulamaan kanssaan:

”Guide my hand while I run this race

Guide my hand while I run this race

Guide my hand while I run this race

’Cause I don’t wanna run this race in vain.

Stand by me while I run this race

Stand by me while I run this race

Stand by me while I run this race

’Cause I don’t want to run this race in vain.”

Toisaalla ihmiset puhuvat valokuvasta, joka julistaa: ”Kissing doesn’t kill: Greed and indifference do.” Samassa valokuvassa on kolme paria, jotka suutelevat toisiaan. Kaksi pareista on samaa sukupuolta ja yksi pareista koostuu eri sukupuolta olevista ihmisistä. Kuvassa lukee pienellä oikealla puolella: ”Corporate greed, government inaction and public indifference make AIDS a political crisis.”

Molemmissa tapauksissa on kyse performatiivisesta taiteesta eli ilmiöstä, jossa taiteilijan ja yleisön väliin jää lievä raja. Tätä erotusta, että taiteilija olisi esittäjä tai tekijä, ja yleisö passiivinen vastaanottaja, pyritään performatiivisessa taiteessa peittämään. Kuva tai esitys (performanssi) pyrkii vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, performanssi syntyikin juuri taiteilijoiden halusta kommunikoida katsojiensa kanssa suoremmmin.

Vuonna 1987 John O’ Neil kavensi rajaa itsensä ja yleisön välillä pyytämällä heitä laulamaan kanssaan laulun. Kun yleisö hyräili toisen kerran, O’ Neil kertoi heille tarinan. Yleisöstä muodostui performanssin toinen esittäjä O’ Neilin rinnalle.

Teoksesta tulee vaikeampi näin määritellä objektina, sillä taiteen performatiivisuus laajentaa sen vuorovaikutustilanteeksi, johon katsoja ottaa osaa. Näin halutaan saada katsojassa jotakin liikkeellä, tuottamaan elämys, joka ei synny pelkästään kuvailemalla asioita, ja esittämällä väitteitä, vaan tekemällä myös tilaa osallistumiselle. Näin vastaanottaja pääsee myös vaikuttamaan teoksen luonteeseen.

Valokuva ”Kissing doesn’t kill” on Gran Fury- ryhmän vuonna 1989-1990 esille laitettu teos. Sen provokatiivisuus herättää monia tunteita. Kyseinen valokuva oli kiinnitettynä bussin kylkeen mainosbannerimaisesti, joten jo pelkästään fyysisesti teos liikkuu ihmisten keskuudessa. Teos itsessään pyrkii kiinnittämään huomiota, jotta se pääsisi vuorovaikutteiseen suhteeseen yksilön kanssa, ja päästäkseen vaikuttamaan tähän. Teoksen luonne määräytyy sillä, kuka sitä katsoo, se voi aiheuttaa vihastusta, hämmennystä surua jne. Teos ja katsoja muodostavat kollaasin, jossa sen eri osina toimivat teos sekä katsojan tunteet, tiedot ja käsitykset maailmasta.

Performatiivinen taide on vaihtelevaa. Siihen voi kuulua lukemista, monologia, dialogia, musiikkia, ääniä, kuvia, videokuvaa, tanssia, esitykseen osallistujien liikehdintää tai paikallaan olemista. Muoto on avoin ja määrittelemätön, poikkitaiteellinen. Yhteisinä piirteinä kuitenkin toimivat usein ärsyttävyys, tarkoitus provosoida ihmisistä reaktioida, ja olla lähes hyökkäävä. Muita piirteitä voivat olla parodiointi, huumorisävytteisyys, ironisointi ja äärimmäisyyksiin meneminen. Vuonna 1996 Roi Vaara teippasi itsensä Helsingin Lasipalatsin ikkunaan, ja roikkui pää alaspäin 40 minuuttia. Lasipalatsissa huusivat hälyttimet.

Elizabeth Hess, joka on kirjoittanut taiteesta lehtiin kuten Village Voice, otti osaa Guerrilla Girls- ryhmän esitykseen Alabamassa. Hän kertoo kahden naisen käyttäneen gorillanaamioita ja kuolleiden naistaiteilijoiden nimiä kuten Frida Kahlo ja Romaine Brooks esityksen aikana. Hänen mukaansa Kahlo liikuskeli ympäri lavaa ja sanoi: ”Tiedättehän… On aika hassua, että minun täytyy peittää pääni tällä naamiolla, jotta kuuntelisitte minua.” Tässä kohdin yleisö naurahti hermostuneesti. Kahlo jatkaa: ”Minun täytyy käyttää kuumaa, painavaa gorillanaamiota tällä lavalla, jotta saisin teidän huomionne.” Kahlo itse vaikuttaa hyvin vakavalta, ja Brooks lisää: ”Puhumattakaan kunnioituksestanne.” Kahlo saa yleisön nauramaan lisää heittämällä yleisöä päin banaanin, jota on pidellyt. Apinat ruokkivat ihmisiä seuraavan muutaman tunnin ajan.

Esitykset elävät vain kerran ja jokaisella esityskerralla ne ovat erilaisia, joka tekee performanssista ei-reproduktiivista, yleisö voi kuluttaa esityksen yhdesti. Ideologisesti ajateltuna tämä tuo kapitalismin vastustamisen performatiivisen taiteen piirteeksi, esitystä ei voi tuottaa yhä uudelleen ja myydä.

Ennen kuin John O’ Neil pyysi yleisöä laulamaan säkeistöt kanssaan, hän kertoi kuinka oli oppinut laulun vuonna 1963. Eräs ihminen, joka oli ollut SNCC’n (Nonviolent Coordinating Committee) jäsen, oli ammuttu, ja ihmisoikeusaktivistit pitivät kokouksen päättääkseen mitä tehdä asialle. Ennen kokouksen loppua he lauloivat laulun

O’ Neil lauloi katsojiensa kanssa saman laulun, ja tämän jälkeen yleisö hyräili melodiaa, jolloin O’ Neil aloitti tarinan kertomisen. Hän selitti sanan ”I” merkityksen niin, että jokaisen täytyy yksilönä tehdä päätös sitoutumisesta taisteluun ihmisoikeuksien puolesta. Yleisö koostui monesta ihmisestä, jolloin O’ Neil yhdisti nämä yksilöt joukkioksi, joilla oli nyt jokin yhteinen päämäärä. Askel kohti harmoniaa oli otettu.

Erilaisia ihmisiä ei ainoastaan yritetty tuoda yhteen, vaan esityksellä yritettiin herättää huomiota yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Performanssin tarkoituksena ei ole tuottaa ainoastaan positiivista elämystä, vaan antaa myös mahdollisuus käsitellä kipeitä ja pelottavia asioita.

Guerrilla Girls ruokki yleisöä joidenkin tuntien ajan. He kyseenalaistivat itsestäänselvyytenä otettuja asioita todellisuudesta, kuten ihmisten tavasta ruokkia eläimiä eläintarhassa. Teoksen muoto voi herättää kummastusta ja ideana onkin, että yleisö voi tehdä johtopäätöksiä itse, harrastaa kriittistä ajattelua.

Gran Furyn teos lähentelee aktivismia ja politiikkaa, tai on sitä. Teos ottaa kantaa Aidsiin kohdistuviin pelkoihin, ja siihen miten suhtauduttiin 1980-luvun lopussa niin yksilöllisellä kuin virallisella tasolla, ja minkälaisia ongelmia tämä aiheuttaa. Lähtökohtana oli kiinnittää katsojan huomio itse ongelmaan, ei teoksen suorasukaisuuteen. Asettamalla poliittisesti latautunut teos ympäristöön, josta ei odota löytävänsä tämänkaltaista informaatiota, voi joko katalysoida niin negatiivisen kuin positiivisen reaktion. Jokainen voi sitten itse miettiä hiljaa, miksi suhtautui näkemäänsä niin kuin suhtautui.

Katutaide, josta olen kirjoittanut aikaisemmin artikkelissa ”Banksy ja Mr.Brainwash – taiteen pranksterit”, on ehkä suosituin yhteiskuntakriittisyyden väline taiteessa ja muodikkain nykyisin. Graffitit ruuhkaisten katujen varrella ovat kaikkien tavoitettavissa, jossa ne saavat suurimman yleisömäärän. Sisältö miltei yksinomaan viittaa yhteiskunnan epäkohtiin tai kehoittaa ihmisiä kriittiseen ajatteluun. Banksy itse kommentoi aihetta seuraavasti: “Graffiti is one of the few tools you have if you have almost nothing. And even if you don’t come up with a picture to cure world poverty you can make someone smile while they’re having a piss.” (Banging Your Head Against a Brick Wall).

Mainokset

2 kommenttia to “Taiteilijat; aktivistit.”

  1. Tämä oli kuin taideluento. Pidin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: