Archive for ‘Uncategorized’

lokakuu 3, 2011

Demokratia – Aikamme suurin huijaus

Olen jo pitkän aikaa suunnitellut kyseisen väitteen aukaisua, että demokratia olisi aikamme suurin huijaus. Sen sijaan, että pureksisin väittämän valmiiksi, osoitan sormeni nyt muutamaa esimerkkiä kohti. Asiaan liittyen ihmiset ovat heräämässä tähän Yhdysvaltojen puolella ja osoittavat mieltään rikkonaista systeemiä vastaan. Tällä hetkellä Occupy Wall Street (http://occupywallst.org/) on alkanut kolmannen viikkonsa, ja liike on levinnyt useaan kaupunkiin, mutta tästä ei ole juuri uutisissa, kuten Keith Olbermann huomioi:

Occupy Wall Street (Occupy TV NY Youtube kanava):

Naomi Klein (toimittaja, kirjailija)  on keskustellut aiheesta  jo pitkään nettisivuillaan http://www.naomiklein.org/main. Hän kirjoitti kirjan The Shock Doctrine (suosittelen jokaiselle), jota kuvaillaan seuraavasti:

”The only book of the last few years in American publishing that I would describe as a mandatory must-read. Literally the only one.”
Rachel Maddow

Around the world in Britain, the United States, Asia and the Middle East, there are people with power who are cashing in on chaos; exploiting bloodshed and catastrophe to brutally remake our world in their image. They are the shock doctors. Thrilling and revelatory, The Shock Doctrine cracks open the secret history of our era. Exposing these global profiteers, Naomi Klein discovered information and connections that shocked even her about how comprehensively the shock doctors’ beliefs now dominate our world – and how this domination has been achieved. Raking in billions out of the tsunami, plundering Russia, exploiting Iraq – this is the chilling tale of how a few are making a killing while more are getting killed.

(www.naomiklein.org)

Tutkikaa ja ottakaa selvää. Mitä Wall Streetillä tehdään? Entä mikä on City of London? Kuinka rahoja käytetään omassa kunnassasi?Kysykää kysymyksiä ennen kuin homo sapiens sapiens kirjoitetaan muotoon homo sapiens ignoramus, keskustelut tästä kirjoitusmuodosta ovat käynnissä. Tutkiva journalismi ei ole pahitteeksi kenellekään. Mutta tämän jälkeen nousee kysymys siitä, mitä tehdä tällä tiedolla? Vastuu on tavallisen ihmisen harteilla, äänestämme päätöksillämme joka päivä, eduskuntavaaleja ei tarvitse odottaa.

Mainokset
lokakuu 1, 2011

”Archer – Secret Agent Man”

MIES

 (Saa osuman harhaluodista toimistossa ja huutaa tuskaisesti)

”Ahhh! God damn it! Archer! What the hell is wrong with you?!”

ARCHER

(Harhaluodin ampuja, toteaa kuin asia olisi  itsestäänselvä)

 ”Uh. NOTHING. But you on the other hand… You have a BULLET in you.”

 – Archer (2010, kausi 1, jakso 1).

—-

ARCHER

(Hehkuttaa voitokkaasti pelastauduttuaan täpärästi lentokone-onnettomuudesta ja haihyökkäyksestä meressä)

”Whoo-hoo-oo! Two personal records! For breath-holding! And sharks shot in the freaking face! Did you see that?!”

ARCHER

(Tajuttomalle kanssamatkustajalleen, joka kelluu meressä)

”Dude, are you even alive?”

  – Archer (2011, kausi 3, jakso 1).

ARCHER

(Kovalla äänellä humalassa, silmäätekevien suurissa juhlissa)

”A secrent agent! That’s what I am… And I shouldn’t even be saying that.”

 – Archer (2010, kausi 1, jakso 2).

Nimi: Sterling Archer

Ammatti: Secret Agent Man. Tai siis. Julkisesti salainen agentti.

Archer on jo kahden kauden ajan viihdyttänyt televisiossa näyttämällä kuinka salaisen agentin hommat hoidetaan. Ja tyylillä. Ja jos tyylillä tarkoitetaan eeppisiin mittasuhteisiin paisunutta hölmöilyä niin olisi ihme, että erään nimeltä mainitsemattoman kolmikirjaimisen toimiston (Yhdysvalloissa ja alkaa C:llä!) operaatioiden johdossa ei olisi otettu kynää ja paperia esille tätä sarjaa katsoessa. No pun intended. Krhm.

Sterling Archer on seksikäs naistenmies, hulttio, James Bondin taistelukyvyt omaava itsekäs ja rehvasteleva mammanpoika, jonka edesvastuuttomuudella ei ole rajaa. Älynlahjat ovat piilevät, siis erittäin piilevät. Ja hän työskentelee piinkovan äitinsä omistamassa ISIS- agenttifirmassa. Firman toimenkuvaan kuuluu peiteoperaatioiden suorittaminen rahasta. Sanaa menestyksekäs en kyseisessä lauseessa käyttänyt. Syystä.

Salainen agenttimme askartelee aseiden ja vaarallisten toimeksiantojen parissa koko joukko hulvattomimpia hahmoja tukenaan (lue kyseinen sana kilometrin korkuisissa lainausmerkeissä), joilla ei ole kaikki luodit aselippaassaan, kynät penaalissa, ruuvit… Tajuatte kyllä. Draamaa riittää. Sekä verta ja seksiä. ISIS-  toimisto on kuin retuperällä oleva lukioikäisten juorukerho ja sarjan koko pointti onkin siinä.

Dialogi on kirjoitettu hysteerisen hauskasti, sarkasmia ja ironian tajua riittää niin monella tasolla, että katsomaansa saa välillä seurata tarkasti tai mahdolliset piilomerkitykset ja hahmojen välisiksi tarkoitetut solvaukset voivat jäädä huomaamatta. Puhdasta neroutta. Tai sitten olen löytänyt oman hölmöläisjoukkoni.

Googlettakaa Archer ja katsokaa. Kolmas kausi on alkanut. Mutta valmistautukaa siihen, että koko viikonloppu humahtaa ja huomaat, että maanantaina selität töissä pomollesi kirkkain silmin, että se projekti jäi ikäänkuin vahingossa kesken, koska ensin jouduit sairaalaan ruokamyrkytyksen vuoksi ja sitten naapurin koira tuli ja… No ymmärrätte varmasti idean.

Touko 1, 2011

Taiteilijat; aktivistit.

Mies astuu lavalle ja pyytää yleisöä laulamaan kanssaan:

”Guide my hand while I run this race

Guide my hand while I run this race

Guide my hand while I run this race

’Cause I don’t wanna run this race in vain.

Stand by me while I run this race

Stand by me while I run this race

Stand by me while I run this race

’Cause I don’t want to run this race in vain.”

Toisaalla ihmiset puhuvat valokuvasta, joka julistaa: ”Kissing doesn’t kill: Greed and indifference do.” Samassa valokuvassa on kolme paria, jotka suutelevat toisiaan. Kaksi pareista on samaa sukupuolta ja yksi pareista koostuu eri sukupuolta olevista ihmisistä. Kuvassa lukee pienellä oikealla puolella: ”Corporate greed, government inaction and public indifference make AIDS a political crisis.”

Molemmissa tapauksissa on kyse performatiivisesta taiteesta eli ilmiöstä, jossa taiteilijan ja yleisön väliin jää lievä raja. Tätä erotusta, että taiteilija olisi esittäjä tai tekijä, ja yleisö passiivinen vastaanottaja, pyritään performatiivisessa taiteessa peittämään. Kuva tai esitys (performanssi) pyrkii vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, performanssi syntyikin juuri taiteilijoiden halusta kommunikoida katsojiensa kanssa suoremmmin.

Vuonna 1987 John O’ Neil kavensi rajaa itsensä ja yleisön välillä pyytämällä heitä laulamaan kanssaan laulun. Kun yleisö hyräili toisen kerran, O’ Neil kertoi heille tarinan. Yleisöstä muodostui performanssin toinen esittäjä O’ Neilin rinnalle.

Teoksesta tulee vaikeampi näin määritellä objektina, sillä taiteen performatiivisuus laajentaa sen vuorovaikutustilanteeksi, johon katsoja ottaa osaa. Näin halutaan saada katsojassa jotakin liikkeellä, tuottamaan elämys, joka ei synny pelkästään kuvailemalla asioita, ja esittämällä väitteitä, vaan tekemällä myös tilaa osallistumiselle. Näin vastaanottaja pääsee myös vaikuttamaan teoksen luonteeseen.

Valokuva ”Kissing doesn’t kill” on Gran Fury- ryhmän vuonna 1989-1990 esille laitettu teos. Sen provokatiivisuus herättää monia tunteita. Kyseinen valokuva oli kiinnitettynä bussin kylkeen mainosbannerimaisesti, joten jo pelkästään fyysisesti teos liikkuu ihmisten keskuudessa. Teos itsessään pyrkii kiinnittämään huomiota, jotta se pääsisi vuorovaikutteiseen suhteeseen yksilön kanssa, ja päästäkseen vaikuttamaan tähän. Teoksen luonne määräytyy sillä, kuka sitä katsoo, se voi aiheuttaa vihastusta, hämmennystä surua jne. Teos ja katsoja muodostavat kollaasin, jossa sen eri osina toimivat teos sekä katsojan tunteet, tiedot ja käsitykset maailmasta.

Performatiivinen taide on vaihtelevaa. Siihen voi kuulua lukemista, monologia, dialogia, musiikkia, ääniä, kuvia, videokuvaa, tanssia, esitykseen osallistujien liikehdintää tai paikallaan olemista. Muoto on avoin ja määrittelemätön, poikkitaiteellinen. Yhteisinä piirteinä kuitenkin toimivat usein ärsyttävyys, tarkoitus provosoida ihmisistä reaktioida, ja olla lähes hyökkäävä. Muita piirteitä voivat olla parodiointi, huumorisävytteisyys, ironisointi ja äärimmäisyyksiin meneminen. Vuonna 1996 Roi Vaara teippasi itsensä Helsingin Lasipalatsin ikkunaan, ja roikkui pää alaspäin 40 minuuttia. Lasipalatsissa huusivat hälyttimet.

Elizabeth Hess, joka on kirjoittanut taiteesta lehtiin kuten Village Voice, otti osaa Guerrilla Girls- ryhmän esitykseen Alabamassa. Hän kertoo kahden naisen käyttäneen gorillanaamioita ja kuolleiden naistaiteilijoiden nimiä kuten Frida Kahlo ja Romaine Brooks esityksen aikana. Hänen mukaansa Kahlo liikuskeli ympäri lavaa ja sanoi: ”Tiedättehän… On aika hassua, että minun täytyy peittää pääni tällä naamiolla, jotta kuuntelisitte minua.” Tässä kohdin yleisö naurahti hermostuneesti. Kahlo jatkaa: ”Minun täytyy käyttää kuumaa, painavaa gorillanaamiota tällä lavalla, jotta saisin teidän huomionne.” Kahlo itse vaikuttaa hyvin vakavalta, ja Brooks lisää: ”Puhumattakaan kunnioituksestanne.” Kahlo saa yleisön nauramaan lisää heittämällä yleisöä päin banaanin, jota on pidellyt. Apinat ruokkivat ihmisiä seuraavan muutaman tunnin ajan.

Esitykset elävät vain kerran ja jokaisella esityskerralla ne ovat erilaisia, joka tekee performanssista ei-reproduktiivista, yleisö voi kuluttaa esityksen yhdesti. Ideologisesti ajateltuna tämä tuo kapitalismin vastustamisen performatiivisen taiteen piirteeksi, esitystä ei voi tuottaa yhä uudelleen ja myydä.

Ennen kuin John O’ Neil pyysi yleisöä laulamaan säkeistöt kanssaan, hän kertoi kuinka oli oppinut laulun vuonna 1963. Eräs ihminen, joka oli ollut SNCC’n (Nonviolent Coordinating Committee) jäsen, oli ammuttu, ja ihmisoikeusaktivistit pitivät kokouksen päättääkseen mitä tehdä asialle. Ennen kokouksen loppua he lauloivat laulun

O’ Neil lauloi katsojiensa kanssa saman laulun, ja tämän jälkeen yleisö hyräili melodiaa, jolloin O’ Neil aloitti tarinan kertomisen. Hän selitti sanan ”I” merkityksen niin, että jokaisen täytyy yksilönä tehdä päätös sitoutumisesta taisteluun ihmisoikeuksien puolesta. Yleisö koostui monesta ihmisestä, jolloin O’ Neil yhdisti nämä yksilöt joukkioksi, joilla oli nyt jokin yhteinen päämäärä. Askel kohti harmoniaa oli otettu.

Erilaisia ihmisiä ei ainoastaan yritetty tuoda yhteen, vaan esityksellä yritettiin herättää huomiota yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Performanssin tarkoituksena ei ole tuottaa ainoastaan positiivista elämystä, vaan antaa myös mahdollisuus käsitellä kipeitä ja pelottavia asioita.

Guerrilla Girls ruokki yleisöä joidenkin tuntien ajan. He kyseenalaistivat itsestäänselvyytenä otettuja asioita todellisuudesta, kuten ihmisten tavasta ruokkia eläimiä eläintarhassa. Teoksen muoto voi herättää kummastusta ja ideana onkin, että yleisö voi tehdä johtopäätöksiä itse, harrastaa kriittistä ajattelua.

Gran Furyn teos lähentelee aktivismia ja politiikkaa, tai on sitä. Teos ottaa kantaa Aidsiin kohdistuviin pelkoihin, ja siihen miten suhtauduttiin 1980-luvun lopussa niin yksilöllisellä kuin virallisella tasolla, ja minkälaisia ongelmia tämä aiheuttaa. Lähtökohtana oli kiinnittää katsojan huomio itse ongelmaan, ei teoksen suorasukaisuuteen. Asettamalla poliittisesti latautunut teos ympäristöön, josta ei odota löytävänsä tämänkaltaista informaatiota, voi joko katalysoida niin negatiivisen kuin positiivisen reaktion. Jokainen voi sitten itse miettiä hiljaa, miksi suhtautui näkemäänsä niin kuin suhtautui.

Katutaide, josta olen kirjoittanut aikaisemmin artikkelissa ”Banksy ja Mr.Brainwash – taiteen pranksterit”, on ehkä suosituin yhteiskuntakriittisyyden väline taiteessa ja muodikkain nykyisin. Graffitit ruuhkaisten katujen varrella ovat kaikkien tavoitettavissa, jossa ne saavat suurimman yleisömäärän. Sisältö miltei yksinomaan viittaa yhteiskunnan epäkohtiin tai kehoittaa ihmisiä kriittiseen ajatteluun. Banksy itse kommentoi aihetta seuraavasti: “Graffiti is one of the few tools you have if you have almost nothing. And even if you don’t come up with a picture to cure world poverty you can make someone smile while they’re having a piss.” (Banging Your Head Against a Brick Wall).

huhtikuu 22, 2011

Kauneuden koodi

Otan vauhtia kahteen viimeiseen askeleeseeni ja römähdän sohvalle karkkipussi sylissäni. Televisiokanavat pomppivat silmissä, kun peukaloni ja kultakalan keskittymiskyvyn omaava mieleni räpeltävät yhdessä sopivan ohjelman löytämiseksi. Ruutuun pamahtaa inisevä nainen, jota piikitetään naamaan. Tuijotan neulanpistoja iholla, joista vuotaa verta, samalla Tiina Jylhä selittää, että ikä tekee tehtävänsä, paikat rupsahtavat ja sitten korjaillaan käärmeen myrkyllä.

Hiivin mainostauolla eteisen peilin eteen ja vääntelen naamaani, onko tuo silmäryppy? Mussutan karkkia otsa kurtussa ja puristelen käsivarttani sekä mietin kuumeisesti, että pitäisikö taas laihduttaa, tai siis, tehdä elämänmuutos. Farkut kokoa kolme eivät ole mahtuneet päälle… No, pari vaatekokoa sitten. Losissa noin 15% naisista on kokoa nolla, ymmärrettävästi. Kauneus ja nuoruus ovat ehto sosiaaliselle hyväksynnälle tinseltownissa ylemmillä taivaan tasoilla, niihin liitetään adjektiiveja, jotka kuvailevat hyvää ihmistä, joka kannattaa tuntea.

Kauneuden koodi on yksi vanhimmista, jos ei vanhin, ihmisyyden palapelin puuttuvista paloista. Sitä yhtä oikeaa avainta tähän lukkoon ovat sovitelleet kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta niin reality stara Jessica Simpson kuin elämän monitoimimies Leonardo da Vinci, unohtamatta paleoliittisella ajalla tallustaneita esi-isiämme, jotka muovasivat möhömahaisen Willendorfin Venuksen.

Da Vinci lainasi arkkitehti Vitruviukselta ihmisen mittasuhteet ja piirsi versionsa kultaisen säännön mukaan paperille. Taiteen konnessöörien spekuloidessa onko Vitruviuksen mies viittaus Jeesukseen, me tavikset heitämme kyseisen työn pöydälle, kun puhumme klassisesta kauneudesta. Antiikin Kreikan ja renessanssin aikoja mallaillen symmetrisyys nassussa ja korressa on tosi bueno, jos haluaa esimerkiksi Voguen kanteen. Tai edes tuntea olonsa kotoisaksi rannalla.

Kosmoksen mysteeriset tiet heijastuivat hullun neromme mielestä ihmisen vartalossa, ei siis ihme, että symmetrisyyteen liitetään positiivisia ominaisuuksia kuten elinvoima ja terveys, tai jopa kurinalaisuus ja kontrolli.

Da Vincin aikalainen Albrecht Dürer, pohjoiseurooppalainen taiteen kultapoikamme, oli yhtä riutunut kauneuden koodin punaisen langan kutomisesta. Dürer tutki parin sadan ihmisen fysiikkaa ja kirjoitti aiheesta neljä kirjaa, joissa hän typistää ihmisvartaloiden mittasuhteet kahdeksaan eri tyyppiin poikkeavasti aikansa yhdestä objektiivisesta kauneuden konseptista, jota dominoivat Vitruvius ja Alberti, estetiikan teoreetikot.

Dürer totesi, että asia on niin ja näin kaverit, kaikki on subjektiivista. Hän kuitenkin myös uskoi, että luontoon kätkeytyisi koodisto, joka määräisi materiaalisen maailmamme mittasuhteita, mutta lopulta kohautti olkapäitään ja hyväksyi älyllisen tappionsa tämän Rubikin kuution edessä.

Platon käytti fyysistä viehättävyyttä myös hyväkseen tarinoidessaan viisaaksi tulemisesta ja rakkaudesta välineenä eettisen kauneuden saavuttamisessa. Rakastajan kauneuden tulisi inspiroida ihailijaa kääntämään katseensa sisimpään, jolloin henkisyys ja viisauden tavoitteleminen korostuvat suhteessa fyysisyyden sijaan. Hyvännäköisen jannun kanssa hengaaminen siis mahdollistaa yhteyden johonkin korkeampaan, jumalalliseen. Pääsemme lähemmäksi elämän lähdettä, joka täydellistää meidät.

Henna Kalinainen istuu Tiina Jylhän toimistossa ja daamit puristelevat silikoni-implantteja. Seuraan naamari ruudussa kiinni, että minkä kokoiset nyt tekevät Hennasta paremman. Pähkinäaivoissani raksuttaa, että jos eka mahdun entisiin farkkuihin ja sitten minäkin hankin ne muoviset utareet. Viimeistään silloin minusta muovautuu se kuuluisa kultainen pyhä lehmä (tai vasikka), jota palvomalla voi pirauttaa universumin korkeimmille voimille.

Hehkun uuden suunnitelmani voimasta sohvalla. Olen valmis vaikka allekirjoittamaan sopimuksen verelläni kauneuden portinvalvojien kanssa, kun muistan legendaarisen anatomian opettajan Robert Beverly Halen huomautuksen… Jokainen taiteilija on vastuussa mittasuhteista, joita suosii, ei ole olemassa yksiselitteisiä sääntöjä. Niin Raphael, da Vinci, Dürer ja Met-museon nurkilla maalaava harrastelijataiteilija ovat kaikki oikeassa.

Heitän viimeisen salmiakkipääkallon suuhuni ja vajoan syvemmäs sohvan kainaloon. Veriuhri symmetrisyyden jumalille jääköön odottamaan.

huhtikuu 16, 2011

Banksy ja Mr. Brainwash – taiteen pranksterit.

Banksy on aikamme kuuluisin anonyymi katutaiteilija, tai prankster, joka tunnetaan yhteiskuntakriittisistä graffiteistaan, jotka ovat kuin vitsien punchline.

(www.banksy.co.uk)

Miehen identiteetti on yhtä suuri mysteeri kuin Mona Lisan hymy, ja samankaltaiseksi enigmaksi on muodostunut hänen 2010 ohjaamansa dokumentti Exit through the gift shop, jossa kuvaillaan ranskalaisen Thierry Guettan eli Mr. Brainwashin matkaa katutaiteen ikoniksi.

Näin kyseisen dokkarin Santa Monicassa syksyllä. Meikkini valui poskia pitkin mustina noroina, kun ulvoin mahakippurassa hulvattomalle ranskalaismiehelle, joka vaikutti olevan joko taiteen nero tai jälkeenjäänyt tonttu, jonka seurassa Aku Ankka ja Mr. Bean viihtyisivät oikein mainiosti.

Dokumentin lähtökohta on Thierryn pakko-omainen kiinnostus koko elämänsä tallentamisesta videokaseteille, joita hänellä on laatikoittain. Ja joita hän ei ole koskaan katsonut kuvaamisen jälkeen. Thierry alkaa videoida serkkunsa öisiä retkiä päämääränään tehdä dokumentti katutaiteilijoista, ja hän haluaa kuvata alan suurinta ja kauneinta, Banksyä, henkilökohtaista holy grailiaan.

Indiana Jonesin tavalla Thierry löysi Banksyn, joka antoi hänen seurata itseään kameran kanssa. Tuloksena oli Thierryn ensimmäinen dokumentti Life remote Control.

Happoa kaksi viikkoa vetänyt apinakaan ei olisi pystynyt samaan lopputulokseen. Kameran linssi kääntyikin Thierryyn, joka Banksyn inspiroimana ja kannustamana alkoi tehdä taidetta, tavallaan. Thierry keksi Mr. Brainwashin ja palkkasi liudan graafikoita luomaan kuvia, Thierry antoi vain heille ohjeita ja palautetta siitä, mistä pitää ja mistä ei. Ensi näyttely Life is beautiful pidettiin entisen koti”katuni” varrella, Sunset Blvd:illa 2008. Ja se oli jättimenestys.

(www.mrbrainwash.com)

Banksy kommentoi Mr. Brainwashin saaman menestyksen jälkeen, ettei enää ikinä kannusta ketään tekemään taidetta.

Banksyn tuntien ei ole ihme, että dokumenttia väitetään mokumentiksi ja Mr. Brainwashia Banksyn luomaksi hahmoksi, jota Thierry esittää. Dokkari vaikuttaa vähintään yhtä epäilyttävältä kuin marin ja alkoholin katkuinen teatteri, jossa sen katsoin. Mr. Brainwash karakteerina on liian rikas ollakseen totta, ei kenelläkään voi olla niin hannuhanhimainen tuuri, että hänestä tulee ikoni yössä, ja jota Madonna pyytää suunnittelemaan Greatest Hits albuminsa kannen. Exit through the gift shop itse sai Oscar ehdokkuuden dokumenttielokuvien kategoriassa.

Times lehdestä lähtien eri tahot ovat painostaneet niin Banksyä kuin Mr. Brainwashia tunnustamaan kepposensa, mutta molemmat pitäytyvät tarinassaan kuin parhaimmatkin vankilakaverit. Ja ei Thierryltä voi edes odottaa kuin Magic 8 ballin kaltaisia vastauksia kysymyksiin, jotka hän sopertaa käsittämättömällä englannillaan.

Kouluttaako Banksy kansaa yhteiskunnan kollektiivisesta idioottimaisuudesta dokumentillaan vai säheltikö Thierry itsensä katutaiteen huipulle johtamalla graafikoiden askartelupajaa?

Tarinan tässä vaiheessa totuudella on tuskin merkitystä. Exit through the gift shop elokuvana on liian viihdyttävä, jotta sen arvo olisi sidonnainen sen fiktiivisyys asteeseen ja sitä kehystävään spekuloinnin raamiin.

Mitä tulee taasen Mr. Brainwashiin ja Banksyyn… Yhteiskuntakriittinen taide ei ole koskaan tapahtunut kankaalla tai paperilla vaan sen aiheuttamassa haloossa ja keskusteluissa, jotka käydään immateriaalisella tasolla. Ihan sama minulle hymyilikö Mona Lisa sen vuoksi, että maalaukseen kätkeytyy vuosisatojen salaisuus tai sen vuoksi, että da Vinci pieraisi.

Oli Mr. Brainwash sitten Banksyn kyhäilemä huijaus tai ei, ilmiönä se kruunaa pintakiilto painotteisen yhteiskuntamme hiukset ja pilkkaa aikamme taidepiirien pätemisen tarvetta.

Kyseisen dokkarin pääsee katsomaan tuosta: